Sivut

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Masentunut mieli ja piristävä pääsiäinen

Kaikki vuodenajat ovat omalla tavallaan mieluisia, mutta ehkä kuitenkin kevät vie ykköspaikat miun listalla. Rakastan kevätauringon ensimmäisiä lämmittäviä säteitä ja räystään reunoilta tippuvia vesipisaroita. Ensimmäinen lenkki sulalla tiellä tuntuu joka kerta niin hyvältä. Myös luonnon heräämistä on mukava seurata, kun päivä päivältä kevät etenee pienin askelin: pajunkissoja, silmuja puissa, leskenlehtiä, hennosti vihertävä ruoho... Miun makuun luonto on kauneimmillaan juuri heränneenä, sellaisessa vaalean vihreässä värityksessä, kun kaikki on vielä pientä ja herkkää.




Vaikka keväästä kovin pidänkin, tämä talven taittuminen kevääksi on kyllä lipunut ajoittain ohitse, kuin sormien välistä valuva vesi. Kulunut kuukausi on ollut raskas. Kun masennus ottaa valtaa ja olo on muistakin syistä ahdistava, kirkas auringonpaiste suorastaan saa minut voimaan pahoin. Tuntuu, että se oikein vaatii olemaan iloinen, ahkera ja kirmaamaan ulos nauttimaan hienosta ilmasta. Ja samaan aikaan tuntuu, että vain uuvun kaiken mieltä ahdistavan painolastini alle. Ajoittain päivät ovat jopa ihan ok ja arki soljuu eteen päin. On kuitenkin vaikea nauttia asioista, kun ei oikein tunne mitään. Tuntuu  ettei millään ole merkitystä, kun mikään ei tunnu miltään, hyvältä ainakaan. Tätä masennus on ja sen kanssa on vain toistaiseksi elettävä. Jotenkin tämä alla oleva kuva kertoo melko osuvasti miun olosta useina päivinä.



Onneksi pääsiäisen mökkireissu ja mökkikauden avaus piristivät mieltä. Kelit suosivat koko viikonlopun. Pilkkireissun saalis oli lähinnä ruskettunut naama ja keuhkojen täydeltä raitista ilmaa, mutta se olikin ehkä paras saalis. No tuli muutama fisukin, mutta ne jätettiin sitten jäälle lokkien iloksi. Palattiin mökille herkuttelemaan savulohella! Naapurin koirakaverin vierailut ovat toki aina mukava plussa, näin ihmisystävällistä ja hiljaista tapausta harvoin tapaa. Ehkäpä mökkeilyn yksinkertaisuus ja hetkessä oleminen (ainakin ajoittain) tekivät tässä kohtaa oikein hyvää minulle. Mökillä on usein helppo hengittää, testatusti todistettu. Pieniä hyviä hetkiä, jotka tällä hetkellä ovat hyvin tärkeitä ja antavat voimia päiviini.







Olen kova vaatimaan itseltäni paljon. Usein liikaakin ja juuri niissä asioissa, joissa pitäisi osata vain päästää irti ja todeta, että tämä on hyvä näin ja riittää. Aiemmin en ehkä edes tajunnut, mitä kaikkea itseltäni vaadin ja kuinka liikaa se oli. Kaikki tapahtui niin automaattisesti. Tällä hetkellä pystyn järjellä usein tajuamaan, että tämä on nyt liikaa ja vähempikin riittäisi tässä hetkessä. Vielä en kuitenkaan ole siinä pisteessä, että mieli pysyisi tässä mukana. Se usein jatkaa vaatimistaan ja seurauksena on ahdistavien ajatusten pyörre päässä, joka on henkisesti todella uuvuttavaa. Olen myös erittäin taitava kokemaan järkyttävän suurta syyllisyyttä siitä, etten pysty tekemään niitä asioita, joita itseltäni vaadin ja joita minun mielestäni pitäisi kyetä tekemään. Automaattinen reaktio tekemättä jääneisiin asioihin on: olen huono ihminen. Tiedän järjellä ajateltuna ettei tämä ajatus toki ole totta, mutta mieli on kiemuroita täynnä eikä se aina usko järjen ääntä. Onneksi tämänkin asian tiedostaminen on jo yksi askel oikeaan suuntaan.







Kevään kunnollista puhkeamista saadaan ehkäpä vielä hetken odottaa. Lunta tupruttaa nimittäin kovasti. Odotan paljon sitä päivää, kun tarkenisi juoda ensimmäiset terassikahvit.  Eiköhän sekin hetki pian koita.





tiistai 9. tammikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?

Otsikon kysymys on sellainen, mitä en oikeastaan ole aiemmin todella tarkkaan pohtinut. Täytin syksyllä 30 vuotta ja nyt tuota kysymystä pitäisi itseltä todella kysyä ja löytää siihen jonkinlainen vastaus. Tai oikeammin miun pitäisi löytää vastaus kysymykseen: mitä minä haluan? Mitä haluan tehdä? Mistä asioista olen oikeasti kiinnostunut? Mitkä asiat tuottavat minulle iloa? Olen lukenut itselleni tutkinnon yliopistossa alalta, jota en koe omakseni. Oikeastaan en missään vaiheessa ole kokenut, että ala olisi jotenkin sykähdyttävä asia minulle, mutta olen pitänyt siitä kynsin ja hampain kiinni, koska en ole uskaltanut päästää irti. Pitkän taistelun jälkeen pystyn asian itselleni myöntämään ja ihan julkisestikin sanomaan. En sano etten koskaan enää tule biologian alan töitä tekemään, antaa ajan näyttää se asia, mutta tällä hetkellä en halua alan pariin palata. 





Ajattelin pitkään, että minulla ei ole missään nimessä lupaa edes ajatella etteikö ala olisi oikea minulle, koska olinhan päässyt yliopistoon, suorittanut maisterin tutkinnon ja pärjännyt vielä hyvin opiskeluissa. Jos työsuhteeni viiden vuoden jälkeen ei olisi loppunut, olisin jatkanut kiltisti  työssä uskaltamatta olla rehellinen itselleni ja todeta, että tämä ei ole minun juttuni ja loppuu nyt. Olen elänyt aivan liian pitkään miettien jatkuvasti mitä muut minusta ajattelevat, mitä muut haluavat minun tekevän ja mitä muut valinnoistani ajattelevat. Nämä kaikki ajatukset ovat olleet niin syvällä mielessä juurtuneena etten edes ole tajunnut ajatusteni kieroutta ja järjettömyyttä. Mutta nyt tajuan, vihdoin ja onneksi. Minulla on lupa tehdä juuri niitä asioita, mitä itse haluan ja mitkä juuri minua kiinnostavat. Ja kyllä luonto yhä edelleen kiinnostaa, mutta ei työkenttänä.





Tässä mielenterveysongelmien (masennus, ahdistus, syömishäiriö, uupumus) ehkäpä hiljalleen helpottaessa ja olon sitä myötä kohentuessa on tullut aika ihan oikeasti pohtia tulevaisuutta ja suunnitelmia koulutuksen/töiden suhteen. Olisi tietysti mukavaa vain tuudittautua ajatukseen, että kyllä kaikki järjestyy, ja ajatuksen tasolla se on ihan tottakin, mutta kyllä sitä opiskelupaikkaa tai työtä pitää vähän etsiäkin ja jonnekin ehkä hakea myös. Että ei ne työpaikat ihan taivaasta syliin taida tipahtaa. Mielessä on opiskeluun liittyen paljon asioita, joille voin suoraan sanoa "ei kiitos", mutta niitä "kyllä kiitos" asioita onkin sitten paljon vähemmän. Lisäksi on joukko asioita, jotka ehkä kiinnostaisivat, mutta joille on vaan omien fyysisten rajoitteiden takia sanottava "ei kiitos". Välillä tuntuu, että olen kahlannut kaikki mahdolliset alat ja koulutukset läpi, mutta mikään ei oikein tunnu hyvältä tai minun jutulta. On ollut hetki jos toinenkin, kun olen vajonnut jonnekin pimeyteen ajatellen ettei tässä maailmassa ole mitään minua varten. Ne ovat olleet hetkiä, kun koko elämä ahdistaa ja jo ihan vaan oma olemassaolo tuntuu turhalta. Mutta onneksi pahimmista hetkistä on noustu siihen pisteeseen, että uskon todella minullekin jotain vielä löytyvän, vaikka en vielä tiedä mitä se on. Ehkä se onkin jotain, mitä en edes ole osannut ajatella, jotain mikä todella yllättää minut.




Kuluneesta vuodesta ei valitettavasti jäänyt kuvien muodossa hirveän paljon talteen, mutta yllä kuitenkin muutamia hyviä hetkiä ja retkiä. Kulunut vuosi oli yhtä vuoristorataa ja rankka matka itseen. Ja se matka jatkuu yhä, toivottavasti jatkossa vähän vähemmän kivikkoisena. Ja ehkäpä kamera on jatkossa useammin mukana tallentamassa muistoja hetkistä ja retkistä.





sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Talvinen Repovesi mietteiden kera

Olen pitkään miettinyt hankkivani vähän lisää retkeilyyn liittyvää varustusta. Listalla on ollut mm. pienen pakkasen kestävä makuupussi, teltta ja kaasukeitin. Ja nämä sekä vähän muutakin pientä (vedenkestäviä suojapusseja, makuualusta) hankin viime kesän aikana. Koko kesä meni kuitenkin enemmän tai vähemmän masennuksen syövereissä pyöriskellessä, joten varusteiden testaaminen jäi odottamaan parempaa ajankohtaa ja pirteämpää mieltä. Ja se parempi ajankohta tuli nyt, juuri sopivasti ensilumen sataessa maahan. Olin ensin aikeissa lähteä ihan yksin, mutta olikin oikein mukavaa saada Terhi seuraksi. Lämpötila keikkui nollan molemmin puolin, lunta oli maassa eikä tuullut juuri ollenkaan. Auringonpaistetta ja kirkasta taivasta tilasimme yöksi, mutta se tilaus jäi odottamaan seuraavia reissuja. Keli oli kuitenkin varsin mukava koko reissun ajan.

Olhavan kalliot taustalla.


Karhulahdessa.

Oli ihanaa päästä luonnon rauhaan, siis oikeasti luonnon keskelle niin, ettei kaupungin melu ole jatkuvasti taustalla. Itse en ainakaan pysty samalla tavalla rauhoittumaan ja rentoutumaan Kuusankosken lähimetsissä, kuin sitten ihan luonnon keskellä. Kävelimme Lapinsalmelta rauhakseen Karhulahteen, joka toimi meidän yöpymispaikkana. Vähän jännitin etukäteen, kuinka olkapäät ja jumiselkä suhtautuvat rinkan kantoon, mutta ainakin tällainen vähän lyhyempi patikointi sujui oikein hyvin. Jalassa olivat myös minulle täysin uudet kengät, kun lainasin Markon vaelluskenkiä (onni on lähes saman kokoinen jalka). Otin riskin ja  mukaan rakkolaastareita, joille ei onneksi tullut käyttöä. Seuraavaksi hankintalistalla ovat omat vaelluskengät, kunhan sopivat sattuvat silmiin. Aivan täydellisen rauhallinen ilta ei ollut, siitä pitivät huolen 24 iloista partiolaista viereisellä varauskodalla :)


Kaikki uudet varusteet toimivat oikein hyvin, voin olla tyytyväinen hankintoihini ja ystävän vinkkeihin. Tiesin, että teltassa nukkuessa riittävän hyvin eristävä makuualusta on välttämätön. Yöllä oli aste pari pakkasta ja huomasin, että hieman vilu meinasi iskeä maan kautta. Mutta onneksi vain  hieman. Olin alun perin lähdössä matkaan kahden hyvän makuualustan taktiikalla, mutta rinkan remmien säädöt eivät pakatessa olleet oikein yhteistyökykyisiä, joten toinen alusta vaihtui ohuempaan. Mutta tästä viisastuneena viritän jollain tapaa ensi kerralla molemmat hyvät alustat mukaan. Lähes kaikkea rinkassa ollutta tavaraa tuli myös käytettyä, joskin vähemmälläkin olisi pärjännyt. Kamera tosin oli sellainen varuste, jota pidemmille retkille en kyllä enää raahaa mukaan. Vaellusretkillä riittää kännykän kamera ja kuvausreissut ovat sitten erikseen. Mutta tulipa kameraakin ulkoilutettua.


Kahden hengen teltta oli varsin tilava yhdelle. Helppo kasata ja purkaa. Tykkäsin!!

Retken aikana mieleen tuli paljon muistoja lapsuuden ihanista kevät- ja syysretkistä, joille isäni meitä usein vei. Käveltiin pieni matka reppujen ja rinkkojen kanssa laavulle, tehtiin ruokaa, veisteltiin ehkä pajupillejä ja ihmeteltiin luontoa. Aamulla kuikat herättivät aikaisin laulullaan. Aamupuuro mustikkakeiton kera maistui aina niin taivaallisen hyvältä, että sama kombo oli nytkin retkellä mukana, nuotiolla paahdettavia leipiä unohtamatta. Täytyypä joskus ehkä tehdä retki myös lapsuuden retkeilymaisemiin Kangasalle fiilistelemään mukavia muistoja.


Voiko parempaa ollakaan kuin ilta nuotiolla.

On mukava huomata tietyissä arjen asioissa, että jostain kuopasta olen ainakin noussut ylös. Elämä ei tunnu enää uuvuttavalta ja täysin mahdottomalta. Päähän on vapautunut tilaa kaiken ahdistuksen ja pahan olon keskelle niin, että muidenkin asioiden miettiminen on mahdollista. Varmasti vielä on edessä yksi jos toinenkin hetki, jolloin usko kaikkeen tuntuu olevan hukassa. Kuoppia ja mutkia on varmasti luvassa. Mutta koen, että nyt miulla on enemmän voimavaroja ja työkaluja kohdata nämä vaikeat hetket niin, että ne eivät suista minua suoraan pohjamutaan. Paljon on oman mielen kanssa työtä edessä, mutta se työ kannattaa ehdottomasti tehdä.



Oli ihanaa kokea luonnon rauhaa ja virkistyä mukavassa seurassa. Teki hyvää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Toivottavasti tiet vievät pian kohti uusia retkiä. Toiveissa siis aurinkoisia kelejä ja korkeintaan pientä pakkasta. Lunta saa sadella toki enemmänkin. 






torstai 22. kesäkuuta 2017

Kesän keskellä mietteitä

Sen jälkeen, kun on nauttinut Sri Lankalla about 30 asteen ihanasta lämmöstä, nousee vaatimustaso kesän määritelmälle aika roimasti. Ajatellen Suomen kesää tämä ei ehkä ole kovin hyvä juttu, heh! Onneksi olen saanut nautti täällä Suomessakin jo kesäisistä päivistä, värin tarttumista ei ole voinut estää. Mutta kyllä mie niitä kunnon hellepäiviä odotan, kuten moni muukin. Ja luotan myös siihen, että niitä jossain vaiheessa vielä tulee. On kuitenkin ihanaa, että luonto kukoistaa ja tuoksuu kesältä. Lämmön puolesta nautin enemmän loppukesästä, mutta luonto on kyllä miun silmään kauneimmillaan keväällä ja alkukesästä, kun kaikki on vielä pientä, herkkää ja aluillaan.




Olen yrittänyt löytää päiviini jotain mielekästä tekemistä. Sellaista, joka pitää mielen virkeänä, mutta ei kuormita liiaksi. Usein se saattaa olla ihan vain ulkona kävelyä, musiikin kuuntelua ja lähialueiden talojen ihastelua. On ollut mukava huomata kuinka paljon kaikkea mielenkiintoista ja kaunista löytyy ihan meidän kodin ympäriltä. Ovathan nuo kaikki asiat olleet siellä ennenkin, mutta suorittajana en ole niitä huomannut eikä miulla oikeastaan ole ollut edes aikaa tai jaksamista lähteä ihan vaan ulos kiertelemään ilman sen kummempaa tarkoitusta. On ollut kaikkea muuta niin paljon, siis aivan liikaa sellaisia asioita, joita nyt vaan on pitänyt miun mielestä tehdä. Enkä mie ole pystynyt olemaan läsnä yhtään missään. Mutta nyt sitä opettelen, päivä kerrallaan. Kuulostelen mikä tuntuu hyvältä ja mikä vähemmän. Ja kyllä, on yhä usein niitä päiviä, kun mikään ei tunnu miltään tai ainakaan hyvältä. Olen levoton, on vaikea olla itsensä kanssa eikä mitään jaksa tehdä (miun vaatimustaso itseä kohtaan on yhä korkea kaiken tekemisen suhteen...). Ja on yhä vaikeaa hyväksyä oma olo noina päivinä. Mutta mie yritän (ilman pakottamista tai vaatimista) ajatella noina päivinä ettei miun tarvitse nyt jaksaa yhtään mitään ja se on ihan okei, enemmän kuin okei.




Olen havahtunut useamman kerran siihen, kuinka paljon oikeasti tarvitsen omaa aikaa, rauhaa ja tekemättömyyttä. Se ei tarkoita sitä, että makaan sängyssä koko päivän tekemättä mitään. Se tarkoittaa, että minulla on mahdollisuus tehdä päivästä sellainen, kun sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Ehkäpä tarvitsen tätä rauhaa nyt korostetun paljon, sillä olenhan vuosien ajan riistänyt sen itseltäni luomalla jatkuvaa kiirettä elämääni. Nyt on aika ottaa tämä takaisin, korkojen kera. Useina päivinä miun suorittajamieleni alkaa kuitenkin kummitella, se suunnittelee mitä kaikkea pitäisi tehdä, minne mennä ja missä olla. Tänään, huomenna, viikon päästä ja ensi kuussa. Kunnes taas jossain kohtaa havahdun siihen ahdistavaan tunteeseen, jonka jokainen pitäisi ajatus minussa nykyään saa aikaan. Onneksi on keksitty pyyhekumi, tuo maaginen kapistus, jolla kalenteriin on hyvin helppo raivata tilaa, jos muistaa käyttää lyijykynää. Ja minähän muistan, nykyään!!





Käytiin Terhin kanssa viettämässä mukava päivä Elimäellä Mustilan Arboretumissa (lisätietoa). Oikein kaunis ja rauhallinen paikka. Kukkaloisto oli kauneimmillaan ja kelikin suosi, kun taivas repesi vasta lounaskahvilaan päästyämme. Jos et ole kyseisessä paikassa vieraillut, niin lämpimästi suosittelen sen tekemään. Mustilan alueelta löytyy paljon muutakin ja kahviloista (2 kappaletta) saa makeita ja suolaisia herkkuja. Yllä olevat kuvat siis Arboretumista :)