Sivut

tiistai 9. tammikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?

Otsikon kysymys on sellainen, mitä en oikeastaan ole aiemmin todella tarkkaan pohtinut. Täytin syksyllä 30 vuotta ja nyt tuota kysymystä pitäisi itseltä todella kysyä ja löytää siihen jonkinlainen vastaus. Tai oikeammin miun pitäisi löytää vastaus kysymykseen: mitä minä haluan? Mitä haluan tehdä? Mistä asioista olen oikeasti kiinnostunut? Mitkä asiat tuottavat minulle iloa? Olen lukenut itselleni tutkinnon yliopistossa alalta, jota en koe omakseni. Oikeastaan en missään vaiheessa ole kokenut, että ala olisi jotenkin sykähdyttävä asia minulle, mutta olen pitänyt siitä kynsin ja hampain kiinni, koska en ole uskaltanut päästää irti. Pitkän taistelun jälkeen pystyn asian itselleni myöntämään ja ihan julkisestikin sanomaan. En sano etten koskaan enää tule biologian alan töitä tekemään, antaa ajan näyttää se asia, mutta tällä hetkellä en halua alan pariin palata. 





Ajattelin pitkään, että minulla ei ole missään nimessä lupaa edes ajatella etteikö ala olisi oikea minulle, koska olinhan päässyt yliopistoon, suorittanut maisterin tutkinnon ja pärjännyt vielä hyvin opiskeluissa. Jos työsuhteeni viiden vuoden jälkeen ei olisi loppunut, olisin jatkanut kiltisti  työssä uskaltamatta olla rehellinen itselleni ja todeta, että tämä ei ole minun juttuni ja loppuu nyt. Olen elänyt aivan liian pitkään miettien jatkuvasti mitä muut minusta ajattelevat, mitä muut haluavat minun tekevän ja mitä muut valinnoistani ajattelevat. Nämä kaikki ajatukset ovat olleet niin syvällä mielessä juurtuneena etten edes ole tajunnut ajatusteni kieroutta ja järjettömyyttä. Mutta nyt tajuan, vihdoin ja onneksi. Minulla on lupa tehdä juuri niitä asioita, mitä itse haluan ja mitkä juuri minua kiinnostavat. Ja kyllä luonto yhä edelleen kiinnostaa, mutta ei työkenttänä.





Tässä mielenterveysongelmien (masennus, ahdistus, syömishäiriö, uupumus) ehkäpä hiljalleen helpottaessa ja olon sitä myötä kohentuessa on tullut aika ihan oikeasti pohtia tulevaisuutta ja suunnitelmia koulutuksen/töiden suhteen. Olisi tietysti mukavaa vain tuudittautua ajatukseen, että kyllä kaikki järjestyy, ja ajatuksen tasolla se on ihan tottakin, mutta kyllä sitä opiskelupaikkaa tai työtä pitää vähän etsiäkin ja jonnekin ehkä hakea myös. Että ei ne työpaikat ihan taivaasta syliin taida tipahtaa. Mielessä on opiskeluun liittyen paljon asioita, joille voin suoraan sanoa "ei kiitos", mutta niitä "kyllä kiitos" asioita onkin sitten paljon vähemmän. Lisäksi on joukko asioita, jotka ehkä kiinnostaisivat, mutta joille on vaan omien fyysisten rajoitteiden takia sanottava "ei kiitos". Välillä tuntuu, että olen kahlannut kaikki mahdolliset alat ja koulutukset läpi, mutta mikään ei oikein tunnu hyvältä tai minun jutulta. On ollut hetki jos toinenkin, kun olen vajonnut jonnekin pimeyteen ajatellen ettei tässä maailmassa ole mitään minua varten. Ne ovat olleet hetkiä, kun koko elämä ahdistaa ja jo ihan vaan oma olemassaolo tuntuu turhalta. Mutta onneksi pahimmista hetkistä on noustu siihen pisteeseen, että uskon todella minullekin jotain vielä löytyvän, vaikka en vielä tiedä mitä se on. Ehkä se onkin jotain, mitä en edes ole osannut ajatella, jotain mikä todella yllättää minut.




Kuluneesta vuodesta ei valitettavasti jäänyt kuvien muodossa hirveän paljon talteen, mutta yllä kuitenkin muutamia hyviä hetkiä ja retkiä. Kulunut vuosi oli yhtä vuoristorataa ja rankka matka itseen. Ja se matka jatkuu yhä, toivottavasti jatkossa vähän vähemmän kivikkoisena. Ja ehkäpä kamera on jatkossa useammin mukana tallentamassa muistoja hetkistä ja retkistä.





sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Talvinen Repovesi mietteiden kera

Olen pitkään miettinyt hankkivani vähän lisää retkeilyyn liittyvää varustusta. Listalla on ollut mm. pienen pakkasen kestävä makuupussi, teltta ja kaasukeitin. Ja nämä sekä vähän muutakin pientä (vedenkestäviä suojapusseja, makuualusta) hankin viime kesän aikana. Koko kesä meni kuitenkin enemmän tai vähemmän masennuksen syövereissä pyöriskellessä, joten varusteiden testaaminen jäi odottamaan parempaa ajankohtaa ja pirteämpää mieltä. Ja se parempi ajankohta tuli nyt, juuri sopivasti ensilumen sataessa maahan. Olin ensin aikeissa lähteä ihan yksin, mutta olikin oikein mukavaa saada Terhi seuraksi. Lämpötila keikkui nollan molemmin puolin, lunta oli maassa eikä tuullut juuri ollenkaan. Auringonpaistetta ja kirkasta taivasta tilasimme yöksi, mutta se tilaus jäi odottamaan seuraavia reissuja. Keli oli kuitenkin varsin mukava koko reissun ajan.

Olhavan kalliot taustalla.


Karhulahdessa.

Oli ihanaa päästä luonnon rauhaan, siis oikeasti luonnon keskelle niin, ettei kaupungin melu ole jatkuvasti taustalla. Itse en ainakaan pysty samalla tavalla rauhoittumaan ja rentoutumaan Kuusankosken lähimetsissä, kuin sitten ihan luonnon keskellä. Kävelimme Lapinsalmelta rauhakseen Karhulahteen, joka toimi meidän yöpymispaikkana. Vähän jännitin etukäteen, kuinka olkapäät ja jumiselkä suhtautuvat rinkan kantoon, mutta ainakin tällainen vähän lyhyempi patikointi sujui oikein hyvin. Jalassa olivat myös minulle täysin uudet kengät, kun lainasin Markon vaelluskenkiä (onni on lähes saman kokoinen jalka). Otin riskin ja  mukaan rakkolaastareita, joille ei onneksi tullut käyttöä. Seuraavaksi hankintalistalla ovat omat vaelluskengät, kunhan sopivat sattuvat silmiin. Aivan täydellisen rauhallinen ilta ei ollut, siitä pitivät huolen 24 iloista partiolaista viereisellä varauskodalla :)


Kaikki uudet varusteet toimivat oikein hyvin, voin olla tyytyväinen hankintoihini ja ystävän vinkkeihin. Tiesin, että teltassa nukkuessa riittävän hyvin eristävä makuualusta on välttämätön. Yöllä oli aste pari pakkasta ja huomasin, että hieman vilu meinasi iskeä maan kautta. Mutta onneksi vain  hieman. Olin alun perin lähdössä matkaan kahden hyvän makuualustan taktiikalla, mutta rinkan remmien säädöt eivät pakatessa olleet oikein yhteistyökykyisiä, joten toinen alusta vaihtui ohuempaan. Mutta tästä viisastuneena viritän jollain tapaa ensi kerralla molemmat hyvät alustat mukaan. Lähes kaikkea rinkassa ollutta tavaraa tuli myös käytettyä, joskin vähemmälläkin olisi pärjännyt. Kamera tosin oli sellainen varuste, jota pidemmille retkille en kyllä enää raahaa mukaan. Vaellusretkillä riittää kännykän kamera ja kuvausreissut ovat sitten erikseen. Mutta tulipa kameraakin ulkoilutettua.


Kahden hengen teltta oli varsin tilava yhdelle. Helppo kasata ja purkaa. Tykkäsin!!

Retken aikana mieleen tuli paljon muistoja lapsuuden ihanista kevät- ja syysretkistä, joille isäni meitä usein vei. Käveltiin pieni matka reppujen ja rinkkojen kanssa laavulle, tehtiin ruokaa, veisteltiin ehkä pajupillejä ja ihmeteltiin luontoa. Aamulla kuikat herättivät aikaisin laulullaan. Aamupuuro mustikkakeiton kera maistui aina niin taivaallisen hyvältä, että sama kombo oli nytkin retkellä mukana, nuotiolla paahdettavia leipiä unohtamatta. Täytyypä joskus ehkä tehdä retki myös lapsuuden retkeilymaisemiin Kangasalle fiilistelemään mukavia muistoja.


Voiko parempaa ollakaan kuin ilta nuotiolla.

On mukava huomata tietyissä arjen asioissa, että jostain kuopasta olen ainakin noussut ylös. Elämä ei tunnu enää uuvuttavalta ja täysin mahdottomalta. Päähän on vapautunut tilaa kaiken ahdistuksen ja pahan olon keskelle niin, että muidenkin asioiden miettiminen on mahdollista. Varmasti vielä on edessä yksi jos toinenkin hetki, jolloin usko kaikkeen tuntuu olevan hukassa. Kuoppia ja mutkia on varmasti luvassa. Mutta koen, että nyt miulla on enemmän voimavaroja ja työkaluja kohdata nämä vaikeat hetket niin, että ne eivät suista minua suoraan pohjamutaan. Paljon on oman mielen kanssa työtä edessä, mutta se työ kannattaa ehdottomasti tehdä.



Oli ihanaa kokea luonnon rauhaa ja virkistyä mukavassa seurassa. Teki hyvää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Toivottavasti tiet vievät pian kohti uusia retkiä. Toiveissa siis aurinkoisia kelejä ja korkeintaan pientä pakkasta. Lunta saa sadella toki enemmänkin. 






torstai 22. kesäkuuta 2017

Kesän keskellä mietteitä

Sen jälkeen, kun on nauttinut Sri Lankalla about 30 asteen ihanasta lämmöstä, nousee vaatimustaso kesän määritelmälle aika roimasti. Ajatellen Suomen kesää tämä ei ehkä ole kovin hyvä juttu, heh! Onneksi olen saanut nautti täällä Suomessakin jo kesäisistä päivistä, värin tarttumista ei ole voinut estää. Mutta kyllä mie niitä kunnon hellepäiviä odotan, kuten moni muukin. Ja luotan myös siihen, että niitä jossain vaiheessa vielä tulee. On kuitenkin ihanaa, että luonto kukoistaa ja tuoksuu kesältä. Lämmön puolesta nautin enemmän loppukesästä, mutta luonto on kyllä miun silmään kauneimmillaan keväällä ja alkukesästä, kun kaikki on vielä pientä, herkkää ja aluillaan.




Olen yrittänyt löytää päiviini jotain mielekästä tekemistä. Sellaista, joka pitää mielen virkeänä, mutta ei kuormita liiaksi. Usein se saattaa olla ihan vain ulkona kävelyä, musiikin kuuntelua ja lähialueiden talojen ihastelua. On ollut mukava huomata kuinka paljon kaikkea mielenkiintoista ja kaunista löytyy ihan meidän kodin ympäriltä. Ovathan nuo kaikki asiat olleet siellä ennenkin, mutta suorittajana en ole niitä huomannut eikä miulla oikeastaan ole ollut edes aikaa tai jaksamista lähteä ihan vaan ulos kiertelemään ilman sen kummempaa tarkoitusta. On ollut kaikkea muuta niin paljon, siis aivan liikaa sellaisia asioita, joita nyt vaan on pitänyt miun mielestä tehdä. Enkä mie ole pystynyt olemaan läsnä yhtään missään. Mutta nyt sitä opettelen, päivä kerrallaan. Kuulostelen mikä tuntuu hyvältä ja mikä vähemmän. Ja kyllä, on yhä usein niitä päiviä, kun mikään ei tunnu miltään tai ainakaan hyvältä. Olen levoton, on vaikea olla itsensä kanssa eikä mitään jaksa tehdä (miun vaatimustaso itseä kohtaan on yhä korkea kaiken tekemisen suhteen...). Ja on yhä vaikeaa hyväksyä oma olo noina päivinä. Mutta mie yritän (ilman pakottamista tai vaatimista) ajatella noina päivinä ettei miun tarvitse nyt jaksaa yhtään mitään ja se on ihan okei, enemmän kuin okei.




Olen havahtunut useamman kerran siihen, kuinka paljon oikeasti tarvitsen omaa aikaa, rauhaa ja tekemättömyyttä. Se ei tarkoita sitä, että makaan sängyssä koko päivän tekemättä mitään. Se tarkoittaa, että minulla on mahdollisuus tehdä päivästä sellainen, kun sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Ehkäpä tarvitsen tätä rauhaa nyt korostetun paljon, sillä olenhan vuosien ajan riistänyt sen itseltäni luomalla jatkuvaa kiirettä elämääni. Nyt on aika ottaa tämä takaisin, korkojen kera. Useina päivinä miun suorittajamieleni alkaa kuitenkin kummitella, se suunnittelee mitä kaikkea pitäisi tehdä, minne mennä ja missä olla. Tänään, huomenna, viikon päästä ja ensi kuussa. Kunnes taas jossain kohtaa havahdun siihen ahdistavaan tunteeseen, jonka jokainen pitäisi ajatus minussa nykyään saa aikaan. Onneksi on keksitty pyyhekumi, tuo maaginen kapistus, jolla kalenteriin on hyvin helppo raivata tilaa, jos muistaa käyttää lyijykynää. Ja minähän muistan, nykyään!!





Käytiin Terhin kanssa viettämässä mukava päivä Elimäellä Mustilan Arboretumissa (lisätietoa). Oikein kaunis ja rauhallinen paikka. Kukkaloisto oli kauneimmillaan ja kelikin suosi, kun taivas repesi vasta lounaskahvilaan päästyämme. Jos et ole kyseisessä paikassa vieraillut, niin lämpimästi suosittelen sen tekemään. Mustilan alueelta löytyy paljon muutakin ja kahviloista (2 kappaletta) saa makeita ja suolaisia herkkuja. Yllä olevat kuvat siis Arboretumista :)


lauantai 6. toukokuuta 2017

Älä Laihduta!

Tänään lauantaina 6.5 vietetään jälleen Älä laihduta -päivää, jonka takana seisoo syömishäiriöliitto (klik!). Jenny Lehtisen luotsaama ja koko vuoden kestävä Vaakakapina (klik!) on myös näkyvästi päivässä mukana. Päivän ideana on julistaa kehorauhaa ja -rakkautta, sillä sitä jokainen keho ansaitsee. Nyky-yhteiskuntamme tuntuu oikein lietsovan tiettyjä ihanteita ulkonäköön littyen. Some pursuaa kuvia bikinivartaloista, pyöreistä pakaroista ja näennäisesti "täydellisistä" kropista, usein vielä ennen-jälkeen kehityskuvien kera. Lehdet ovat pullollaan vinkkejä laihduttamiseen ja kropan muokkaamiseen kohti tiettyjä ihanteita. Ulkonäöstä on tullut aika suuri juttu. Mutta millainen oikeastaan on täydellinen kroppa? Kuka sen määrittelee? Kenellä sellainen on vai onko sitä edes olemassa? Jahkasin pitkään haluanko kirjoittaa mitään tähän Älä laihduta -päivään liittyen, sillä itsehän olen esimerkki siitä, kuinka asiat voivat mennä vähän enemmän "pieleen". Mutta ehkä juuri siksi haluankin sanoa jotain, sillä minulla on kokemusta, miksi omaa kroppaa ei kannata vihata ja mihin ajatus jatkuvasta laihduttamisen tarpeesta voi johtaa.



En ole osannut arvostaa kroppaani varmaan koskaan, en ainakaan muista sellaisia hetkiä, että olisin kyennyt olemaan tyytyväinen. Aina on pitänyt olla jotain muuta (lue = yrittää laihduttaa). Olen sairastanut yli 10 vuotta syömishäiriötä sen eri muodoissa, välillä enemmän ja välillä vähemmän ja yhä taistelen. Ja kyllä, olen valmis rohkeasti tämän myöntämään. Syömishäiriö ja tyytymättömyys omaan kehoon kulkevat toki yhdessä, mutta se miksi tai mistä kaikki alun perin on alkanut, on iso ja monimutkainen vyyhti. Siihen liittyy omalla kohdallani paljon muitakin asioita elämässä ja sen selvittämiseen menee aikaa. Hiljalleen (kiitos terapian ja muiden tukumuotojen) olen alkanut ymmärtämään asioita, yhdistelemään langanpäitä ja tutustumaan itseeni syvemmin. Olen oppinut paljon! Vaikka ymmärrys kasvaa ja monet asiat liikahtelevat mielessä oikeaan suuntaan, muutoksien tuominen käytännön tasolle on hidas ja uuvuttava prosessi. Se ottaa aikaa, sitä ei voi kiirehtiä eikä pakottaa. On turha odottaa sitä maanantaita, kun uusi elämä alkaa, naps vaan. Ja arvatkaa turhauttaako? Kyllä, lähes joka päivä! Mutta kuitenkin jaksan uskoa, että tästäkin on mahdollista nousta.





Onni ei asu meidän ulkokuoressa. Se ei ole sitä, miltä me näytämme muiden silmissä. Se ei ole tiettyjen ihanteiden mukainen kroppa. Eikä se etenkään ole vaa'an näyttämä lukema. Onni on kätkettynä meidän sisälle, syvälle sisälle. Kun ihminen tekee asioita, joista nauttii, kroppa muokkaantuu juuri täydelliseksi sitä elämää varten. Kun ihminen voi henkisesti hyvin, se näkyy myös fyysisessä olemuksessa. Eikä tämä hyvinvointi ole silloin riippuvainen kehon ulkomuodosta tai painosta. Tiesittekö muuten miten paino määritellään: "Kappaleen paino on siihen kohdistuva taivaankappaleen (esim. Maan) vetovoima, joka aiheutuu gravitaatiosta ja pieneltä osin taivaankappaleen pyörimisestä". Terveisin Wikipedia! Niin, tätä se vaa'an kertoma lukema tarkoittaa. Lukema, jota niin monet seuraavat päivittäin, arvottavat itseään sen perusteella ja toivoisivat sen olevan pienempi.



Vaikka toivon, että pääsisimme laihduttamisen ajatuksesta eroon ja hyväksyisimme kehomme ainutlaatuisina ja kauniina luomuksina, tietyissä tilanteissa laihduttamisella voi terveydellisistä syistä olla paikkansa. Mutta ehkä silloinkaan en käyttäisi itsessään jo niin paljon negatiivista sisältävää sanaa laihdutus, vaan korvaisin sen jollain muulla. Ehkäpä terveydellisistä syistä saattaa olla tarvetta tarkistaa ruokavaliota tai tehdä jotain muita hyvinvointia edistäviä muutoksia elämässä. Elämä on täynnä ihmeitä ja ihania asioita, jotka hyvin helposti lipuvat ohitsemme, jos huomiomme on vain omassa ulkomuodossa. Kesän lähestyessä on kuitenkin mukava kaivaa bikinit esille ja suunnata rannalle nauttimaan, sillä bikinikroppa on meillä ihan kaikilla!




Mie haluan toivottaa ihan jokaiselle upealle kropalle ihanaa Älä laihduta -päivää. Ollaan hyviä juuri sellaisina kuin ollaan. Opetellaan rakastamaan ja arvostamaan omia kroppiamme ja pidetään niistä hyvää huolta, sillä meitä on siunattu vain sillä yhdellä ainoalla ja ainutlaatuisella kropalla. Kehorakkautta päivääsi, niin tähän, huomiseen kuin kaikkiin tuleviinkin <3